Hyviin käytöstapoihin taitaa kuulua itsensä esitteleminen ensitapaamisissa. Katsotaanpa.
Perimätiedon mukaan käytin äänihuuliani ensimmäisen kerran talvisena keskiviikkoaamuna 24.1.1990. Ensimmäiset 15 vuotta en tainnut olla kovin aktiivinen puhuja, mutta lukiossa ja erityisesti sen jälkeen on tuo eläinlajillemme suotu kyky ollut ahkerammin käytössä. Joskus hieman liikaakin.
Nimeni sain alkuvuodesta -91 syöpään menehtyneeltä veljeltäni, joka nimesi minut suosikkisairaanhoitajansa mukaan. En saanut koskaan tilaisuutta tuntea veljeäni, mutta sain häneltä jotain, joka tulee aina kulkemaan mukanani. Jotain, mikä saa minut tuntemaan yhteyttä häneen verisukulaisuuden ohessa.
Olen melkeinpä aina ollut itsekseni viihtyvää sorttia, joten osittain siitä syystä harrastushistoriani on kovin lyhykäinen. Jos en nyt aivan väärin muista, niin ensimmäinen varsinainen harrastus alkoi, kun noin 7-vuotiaana menin eräänlaiseen jumppaan, joka järjestettiin oman kouluni pienemmässä liikuntasalissa. Paljoa en siitä muista mutta ainakin loppushow'ssa tanssahdeltiin tonttuasuissa kun taustanauhalla laulettiin, että "tonttujoukko huomio ja katse oikeaan". Tonttuparaati taitaa olla kyseisen rallin nimi.
Sen jälkeen liikunnallinen harrastaminen jäi jokuseksi vuodeksi tauolle, ja ajanviettäminen hoitui lähinnä kirjallisen taiteen parissa. Lukutoukan maineenkin taisin koulussa saada, mihin saattoi vaikuttaa se, että nenänpääni nuuhki melko usein jonkin kirjan lehdyköitä, jos sille vain suinkin oli tilaisuus. Omien kirjallisten tuotoksien rustaaminen alkoi ehkä yläasteen kynnyksellä, ja muutaman vuoden ajan olinkin melko ahkera kirjoittaja. Suhteellisen hyväksyttävääkin tekstiä taisin saada aikaan, mihin tarvitaan nykyään pykälää suurempi ponnistus. Kun se aloittaminen on aina vain niin maan vaikeaa. Ja kun jälkeenpäin saa hinkata ja hangata sitä ajatusnauhaa hyvänkin aikaa ennen kuin sen kehtaa antaa muidenkin tiirailtavaksi.
Yläasteella alkoi eräs toinenkin harrastus, jonka olen ylpeästi onnistunut säilyttämään tähänkin päivään asti ja kohottanut myös osittaiseksi elämäntavaksi. Nimittäin Taekwon-Do. Vaikken ole missään vaiheessa ollut mikään keskitasoa kummempi harrastaja, niin siitäkin huolimatta lajista on tullut minulle todella rakas. Asiaan on vaikuttanut myös todella ihanat treenikaverit, joiden kanssa on saanut nauraa ties kuinka monet kerrat ties kuinka pöljille jutuille. Ai että. ♥
Kesällä 2005 perheeseen liittyi pieni ja karvainen hulttio, joka tottelee nimeä Santtu. Suomenlapinkoiriin kuuluu hän, ja on ehdottomasti rakkain ystäväni.
26.3.2006 koin ensimmäisen musiikillisen rakkauden aaltoni, kun kuulin ensimmäiset sävelet Nightwishin Dead Boy's Poem -kappaleesta. Musiikki ja lyriikat olivat jotain niin kaunista, jota ei pystynyt sanallisesti kuvailemaan. En ollut kuullut mitään sellaista koskaan aikaisemmin. Sen jälkeen tätä tyttöä vietiin. Paluuta ei ole. Enkä edes halua takaisin.
Seuraava musiikillinen rakkaus syttyi 1.2.2011, kun muutaman kuukauden Radio Novalle altistumisen jälkeen huomasin hyräileväni mielessäni Happoradion Ihmisenpyörä -biisiä. Eihän siinä auttanut muu kuin nostaa kädet ilmaan ja sijoittaa pari ryppyistä kympin seteliä bändin Puolimieli -albumiin. Kotiin päästyäni ja levyn soimaan laitettuani leukaluuni kolisi kuuluvasti lattialle. Ei siinä pystynyt ajattelemaan muuta kuin miten mieletöntä lyriikkaa ja hienoja, ilmaan soimaan jääviä melodioita levy oli pullollaan. Se oli menoa se, jälleen kerran.
Viimeksi mainittu bändi taitaa olla osasyyllinen siihen, että aivan hiljattain pikkuharrastuksien listaan on ujuttautunut äärimmäisen epävireinen jodlaaminen, jota juuri ja juuri voi hyvällä omatunnolla kutsua laulamiseksi. Ei käy naapureita kateeksi.
Tämän vuoden aikana on tullut huomattua uusia piirteitä omassa itsessäni. Kun pikakelaa historiaa taaksepäin noin vuoden verran, niin en minä silloin vain olisi ekstemporeena lähtenyt esimerkiksi laivaristeilylle jonkin bändin perässä. Tai matkustanut itsekseni Helsinkiin ja takaisin Tampereelle samasta syystä. Jännää se on, miten voi uskallus kasvaa kun tutustuu uusiin ja aivan ihaniin ihmisiin. Kiitos heille suuresti kaikesta. ♥
Minulle on tyypillistä lopettaa hengelliset tuotokseni törkeän töksähtävästi, joten en tee tässäkään kohtaa poikkeusta. Kiitän sinua, joka olet mahdollisesti jaksanut lukea lyhykäisen, sairaalloisen mustavalkoisen ja saksanpähkinään väen väkisin pursotetun henkilöhistoriani. Katsotaan millaista jutustelua harmauttaan surkastuneet aivosoluni tarjoavat jatkossa.
(lähettäkää lasku postissa, mikäli tuo viimeinen valokuva rikkoi jotakin kallista)
Perimätiedon mukaan käytin äänihuuliani ensimmäisen kerran talvisena keskiviikkoaamuna 24.1.1990. Ensimmäiset 15 vuotta en tainnut olla kovin aktiivinen puhuja, mutta lukiossa ja erityisesti sen jälkeen on tuo eläinlajillemme suotu kyky ollut ahkerammin käytössä. Joskus hieman liikaakin.
Nimeni sain alkuvuodesta -91 syöpään menehtyneeltä veljeltäni, joka nimesi minut suosikkisairaanhoitajansa mukaan. En saanut koskaan tilaisuutta tuntea veljeäni, mutta sain häneltä jotain, joka tulee aina kulkemaan mukanani. Jotain, mikä saa minut tuntemaan yhteyttä häneen verisukulaisuuden ohessa.
Olen melkeinpä aina ollut itsekseni viihtyvää sorttia, joten osittain siitä syystä harrastushistoriani on kovin lyhykäinen. Jos en nyt aivan väärin muista, niin ensimmäinen varsinainen harrastus alkoi, kun noin 7-vuotiaana menin eräänlaiseen jumppaan, joka järjestettiin oman kouluni pienemmässä liikuntasalissa. Paljoa en siitä muista mutta ainakin loppushow'ssa tanssahdeltiin tonttuasuissa kun taustanauhalla laulettiin, että "tonttujoukko huomio ja katse oikeaan". Tonttuparaati taitaa olla kyseisen rallin nimi.
Sen jälkeen liikunnallinen harrastaminen jäi jokuseksi vuodeksi tauolle, ja ajanviettäminen hoitui lähinnä kirjallisen taiteen parissa. Lukutoukan maineenkin taisin koulussa saada, mihin saattoi vaikuttaa se, että nenänpääni nuuhki melko usein jonkin kirjan lehdyköitä, jos sille vain suinkin oli tilaisuus. Omien kirjallisten tuotoksien rustaaminen alkoi ehkä yläasteen kynnyksellä, ja muutaman vuoden ajan olinkin melko ahkera kirjoittaja. Suhteellisen hyväksyttävääkin tekstiä taisin saada aikaan, mihin tarvitaan nykyään pykälää suurempi ponnistus. Kun se aloittaminen on aina vain niin maan vaikeaa. Ja kun jälkeenpäin saa hinkata ja hangata sitä ajatusnauhaa hyvänkin aikaa ennen kuin sen kehtaa antaa muidenkin tiirailtavaksi.
Yläasteella alkoi eräs toinenkin harrastus, jonka olen ylpeästi onnistunut säilyttämään tähänkin päivään asti ja kohottanut myös osittaiseksi elämäntavaksi. Nimittäin Taekwon-Do. Vaikken ole missään vaiheessa ollut mikään keskitasoa kummempi harrastaja, niin siitäkin huolimatta lajista on tullut minulle todella rakas. Asiaan on vaikuttanut myös todella ihanat treenikaverit, joiden kanssa on saanut nauraa ties kuinka monet kerrat ties kuinka pöljille jutuille. Ai että. ♥
Kesällä 2005 perheeseen liittyi pieni ja karvainen hulttio, joka tottelee nimeä Santtu. Suomenlapinkoiriin kuuluu hän, ja on ehdottomasti rakkain ystäväni.
26.3.2006 koin ensimmäisen musiikillisen rakkauden aaltoni, kun kuulin ensimmäiset sävelet Nightwishin Dead Boy's Poem -kappaleesta. Musiikki ja lyriikat olivat jotain niin kaunista, jota ei pystynyt sanallisesti kuvailemaan. En ollut kuullut mitään sellaista koskaan aikaisemmin. Sen jälkeen tätä tyttöä vietiin. Paluuta ei ole. Enkä edes halua takaisin.
Seuraava musiikillinen rakkaus syttyi 1.2.2011, kun muutaman kuukauden Radio Novalle altistumisen jälkeen huomasin hyräileväni mielessäni Happoradion Ihmisenpyörä -biisiä. Eihän siinä auttanut muu kuin nostaa kädet ilmaan ja sijoittaa pari ryppyistä kympin seteliä bändin Puolimieli -albumiin. Kotiin päästyäni ja levyn soimaan laitettuani leukaluuni kolisi kuuluvasti lattialle. Ei siinä pystynyt ajattelemaan muuta kuin miten mieletöntä lyriikkaa ja hienoja, ilmaan soimaan jääviä melodioita levy oli pullollaan. Se oli menoa se, jälleen kerran.
Viimeksi mainittu bändi taitaa olla osasyyllinen siihen, että aivan hiljattain pikkuharrastuksien listaan on ujuttautunut äärimmäisen epävireinen jodlaaminen, jota juuri ja juuri voi hyvällä omatunnolla kutsua laulamiseksi. Ei käy naapureita kateeksi.
Tämän vuoden aikana on tullut huomattua uusia piirteitä omassa itsessäni. Kun pikakelaa historiaa taaksepäin noin vuoden verran, niin en minä silloin vain olisi ekstemporeena lähtenyt esimerkiksi laivaristeilylle jonkin bändin perässä. Tai matkustanut itsekseni Helsinkiin ja takaisin Tampereelle samasta syystä. Jännää se on, miten voi uskallus kasvaa kun tutustuu uusiin ja aivan ihaniin ihmisiin. Kiitos heille suuresti kaikesta. ♥
Minulle on tyypillistä lopettaa hengelliset tuotokseni törkeän töksähtävästi, joten en tee tässäkään kohtaa poikkeusta. Kiitän sinua, joka olet mahdollisesti jaksanut lukea lyhykäisen, sairaalloisen mustavalkoisen ja saksanpähkinään väen väkisin pursotetun henkilöhistoriani. Katsotaan millaista jutustelua harmauttaan surkastuneet aivosoluni tarjoavat jatkossa.
(lähettäkää lasku postissa, mikäli tuo viimeinen valokuva rikkoi jotakin kallista)
